Lomalla oli aikaa kiinnostua pienimuotoisesta somekohusta. Kohun alkupiste oli Helsingin Sanomien artikkeli, joka kertoi Rintasen pariskunnasta, joka omistaa jo lähes 100 sijoitusasuntoa. Artikkeli innosti ”bisnesantropologi”, teologi Mikko Leskelää pohtimaan Kirkko & Kaupungin kolumnissa, mitä artikkeli kertoo ajastamme. Leskelä kirjoittaa:

”Jutun mukaan haastatelluille on pitkään ’ollut selvää, että alkuperäinen sadan asunnon tavoite on vain välietappi. Eivät he aio lopettaa sen saavutettuaan’. Juttu on julkaistu lehden Hyvinvointi-osiossa, mutta sitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu taudinkuvaukseksi. Kulttuurimme ei edes tunne sairautta, jossa potilas ajattelee pakkomielteisesti rahaa ja omistamista. Jos joku ei osaa lopettaa syömistä tai ei saa vaikka ympärivuorokautisesta seksistä kyllin, sitä pidetään häiriönä. Jos sama maanisuus koskee rahaa, sitä pikemminkin ihannoidaan.”

Rintaset luonnollisesti pahastuivat kolumnista ja kokivat muun muassa, että Leskelä pitää heitä sairaina. Leskelä puolustautui Twitterissä toteamalla, että kolumnissa sanotaan, että kyse nimenomaan ei ole sairaudesta. Puolustus on ontto. Leskelä myöntää varmasti itsekin, että lukijan on vaikea tehdä yllä olevasta kappaleesta muuta tulkintaa kuin se, että Leskelän mielestä rahan ja omistamisen pakkomielteinen ajattelu ansaitsisi tautiluokituksen. Lisäksi kappaleesta käy selville, että hänen tulkintansa mukaan Rintasten tavoitteessa on kyse juuri tämän tyyppisestä pakkomielteestä.

Leskelän kolumnin syyttävä sormi osoittaa toki ennen kaikkea yhteiskuntaa ja sen arvomaailmaa kohti. Silti on varsin todennäköisestä, että hän arvasi jo tekstiä kirjoittaessaan, että se tulee loukkaamaan yksityishenkilöitä, joita se käsittelee. Hän olisi voinut valita sanansa myös siten, että kritiikki kohdistuisi suoremmin yhteiskuntaan.

Oletan siis, että Leskelä teki valintansa loukata Rintasia tietoisesti. Miksi ihmeessä?

Oma veikkaukseni on, että Leskelä valitsi strategiakseen provokaation, koska arveli, että tämä strategia auttaa häntä tavoitteensa saavuttamisessa. Hyötyjä ja haittoja punnitessaan hän päätyi siihen lopputulemaan, että provokaatiolla saavutettu hyöty on merkittävämpi kuin aiheutetusta pahasta mielestä koitunut haitta.

Kannattiko provokaatio? Eli, saavuttiko Leskelä tavoitteensa? Se riippuu sitä, mitä hän tavoitteli. Näen tässä kaksi mahdollista vaihtoehtoa.

Vaihtoehto 1: Henkilökohtainen hyöty

Ensimmäinen vaihtoehto on kyynisempi. Leskelä saattoi laskea, että provokaatio on hänelle henkilökohtaisesti tuottoisa strategia. Tähän viittaa hänen Twitter-ilakointinsa siitä, että Rintasten somessa ilmaisema tuohtumus toi kolumnille suuren joukon paheksuvia kävijöitä, ja Leskelän kolumnista saama korvaus perustuu kävijöiden määrään. ”All publicity is good publicity” pitäisi siis tässä tapauksessa paikkansa. Jos Leskelän tähtäimessä oli henkilökohtainen hyöty, kolumnia voi pitää onnistuneena.

Kolumnin sisällön huomioon ottaen tämä vaihtoehto ei kuitenkaan tunnu todennäköiseltä. Eikö oman omaisuuden kartuttaminen muita ihmisiä loukkaamalla olisi ilmenemismuoto juuri siitä pakkomielteestä, jota Leskelä kritisoi?

Oletetaan tässä hyväntahtoisesti, ettei teologimme pyrkinyt ensisijaisesti rikastumaan tai saamaan itselleen lisää näkyvyyttä kohottaakseen henkilökohtaista statustaan. Tästä pääsemme vaihtoehtoon kaksi.

Vaihtoehto 2: Yhteiskunnallinen hyöty

Tulkitsen itse Leskelän kolumnin ytimessä olevan viestin suurin piirtein näin: Jostain syystä yhteiskuntamme on muodostanut sellaiseksi, että rahan ja omistusten haalimista ihannoidaan. Tämä on huono asia, koska se aiheuttaa monia ongelmallisia lieveilmiöitä. Esimerkiksi median olisi siis syytä lopettaa tällainen ihannointi.

Oletetaan, että Leskelän tavoitteena oli edesauttaa yllä kuvattua yhteiskunnallista muutosta. Oliko hänen valitsemansa keino hyvä tapa edistää tätä tavoitetta? En usko. Perustelen seuraavassa miksi.

Muutaman vuoden takainen postaukseni eriarvoisuuskeskustelusta käsitteli vasemmistonuorten provokaatiotempausta: nämä järjestivät ”safarin”, jossa matkustettiin Westendiin katsomaan rikkaita eli ”toisten ahkeruudesta hyötyviä vapaamatkustajia”. Tempauksella vasemmistonuoret saivat paljon huomiota asialleen (eriarvoisuuden näkyväksi tekemiselle) mutta myös suututtivat monia ihmisiä ja mahdollisesti käänsivät joitakuita näistä asiaansa vastaan. Postauksessani esitin, että valittu strategia oli täysin väärä, ja johtaa ainoastaan turhaan polarisaatioon ja poteroitumiseen.

Kävin artikkelin kirjoittamisen jälkeen aiheesta keskustelua tempausta organisoimassa olleen vasemmistoaktivisti Veikka Lahtisen kanssa tämän Facebook-seinällä. Lahtinen oli kanssani täysin eri linjoilla. Hänen argumenttinsa oli, että eriarvoisuuskeskustelun tapauksessa konsensuksen tai vuoropuhelun hakeminen on turhaa, koska konflikti on kuitenkin aina olemassa, ja se on lopulta sovittelematon. Jos eriarvoisuutta todella halutaan vähentää, joidenkin ihmisten asemaa pitää heikentää vastoin näiden tahtoa. Lahtinen ei siis ollut lainkaan huolissaan siitä, että osa ihmisistä suuttui: suuttumuksen ansiosta vasemmistonuorten sanoma levisi laajemmalle, ja mahdollisesti tavoitti sitä kautta suuren joukon sille myötämielisiä tahoja, ehkä jopa sai jotkut heistä aktivoitumaan vasemmistonuorten tavoitteiden edistämiseksi.

Tutkijatohtori ja Poliittinen talous -podcastin ylläpitäjä Timo Harjuniemi kirjoittaa ansiokkaasti siitä, miksi poliittisessa keskustelussa tulisi ”syleillä konflikteja”. Ytimessä on sama ajatus kuin Lahtisella: poliittiset ristiriidat ovat sovittamattomia, eikä konsensukseen ole mahdollista päästä. Politiikka on ideologioiden taistelua, ja provosointi on toimiva tapa tuoda konfliktit näkyväksi ja sitä kautta rakentaa liikettä oman ideologian taakse. Harjuniemi huomauttaa myös, että monet tärkeät yhteiskunnalliset muutokset (kuten vaikkapa orjuuden lakkauttaminen) ovat aluksi syntyneet siitä, että pieni ryhmittymä ei ole pyrkinyt konsensukseen ja vuoropuheluun valtaväestön kanssa, vaan on lähtenyt haastamaan konsensuksen konfliktin kautta.

Harjuniemi tavoittaa analyysissään mielestäni jotain tärkeää. Tällä hetkellä ajattelen, että oma aiempi analyysini vasemmistonuorten toiminnasta oli puutteellinen, koska en tarkastellut tapausta tästä konfliktin ja konsensuksen näkökulmasta.

Leskelän strategian voidaan ajatella muistuttavan vasemmistonuorten strategiaa. On todennäköistä, että somekohu toi hänen kolumnilleen paljon sellaisia lukijoita, jotka olivat samaa mieltä sen ydinajatuksen kanssa. Konsensushakuisempi kolumni, jossa olisi liikuttu yleisellä tasolla, ei olisi näitä lukijoita tavoittanut. Osuiko kolumni siis maaliin?

Mielestäni ei. Näen, että sekä kolumnissa että vasemmistonuorten tempauksessa on edelleen sama perustavanlaatuinen ongelma: molemmat päätyvät henkilöimään kritiikkinsä tiettyihin henkilöihin tai ryhmiin ja rakentamaan näin näistä itselleen viholliskuvan.

Viholliskuvien rakentaminen on yleinen provokaatiokeino. Ajatuksena on tavoittaa kohderyhmä luomalla ”me vastaan muut” -jaottelu. Esimerkiksi mestariprovokaattori Mikko Kärnä toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa: ”Politiikka on tunteiden peliä. Ei väliä jos 98 prosenttia vihaa, kunhan kaksi prosenttia pitää.” Donald Trumpin nousu valtaan selittyy paljolti tämän strategian menestyksekkäällä hyödyntämisellä.

Vasemmistonuoret rakensivat viholliskuvaa Westendissä asuvista rikkaista ”vapaamatkustajista”. Leskelän kolumni puolestaan rakensi Rintasista viholliskuvan, jossa henkilöityi se paha, jota vastaan kolumni pyrki taistelemaan.

Minun on vaikea uskoa, että viholliskuvien rakentaminen olisi kestävä strategia positiivisen yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseen. Viholliskuvien rakentaja saattaa kyllä onnistua saamaan itselleen valtaa, mutta parempaa yhteiskuntaa sillä ei rakenneta, kuten Yhdysvaltojen tapahtumat viimeisten viiden vuoden ajalta osoittavat.

Uskon silti, että konfliktien esiin tuominen ja niistä keskusteleminen on tärkeää paremman yhteiskunnan luomisessa. Huomio kannattaa väkivallattoman vuorovaikutuksen periaatteiden mukaisesti keskittää toiminnan kritisointiin, ei ihmisen tai ryhmän ominaisuuksien.

Entä jos Leskelä olisikin asetellut sanansa vaikkapa näin:

”Jutun mukaan haastatelluille on pitkään ’ollut selvää, että alkuperäinen sadan asunnon tavoite on vain välietappi. Eivät he aio lopettaa sen saavutettuaan’. Kaikki kunnia Rintasille: pariskunnan saavutus on vaatinut paljon päämäärätietoista työtä. On myös hienoa, että he korostavat eettisyyttä toimiessaan vuokranantajina ja ovat esimerkiksi vuokranneet asuntojaan luottotiedottomille. En silti voi olla miettimättä, mitä se kertoo yhteiskunnastamme ja arvomaailmastamme, että maan johtava päivälehti ihannoi Hyvinvointi-osiossaan ihmisiä, jotka kertovat, että edes sadan omistusasunnon omistaminen ei heille riitä.”

Rintaset saattaisivat toki pahastua myös yllä kuvatusta kappaleesta, koska myös siinä esitetään kritiikkiä heidän toimintaansa kohtaan. Uskon silti, että yllä oleva muotoilu avaisi lukijoille paremmin, mitä kolumnisti haluaisi kritisoida, ja pitäisi keskustelun fokuksen oikeassa asiassa. Nyt keskustelu ajautui sivuraiteille, ja ydinsanoma jäi suurimmalta osalta lukijoista hämärän peittoon. Leskelä havaitsikin lopulta muotoilunsa ongelmallisuuden ja päätyi pyytämään kolumniaan anteeksi saatuaan siitä paljon negatiivista palautetta.

Yllä kuvatulla muotoilulla Leskelä olisi toki saanut sanomalleen selvästi vähemmän näkyvyyttä. Silti uskon, että tämä olisi ollut parempi tapa edistää kolumnin tavoitetta. En lopulta usko ”All publicity is good publicity” -ajatteluun. Sen tien mestareita ovat tämän maailman Trumpit. On turha kilpailla heidän kanssaan siinä, kuka laukoo pahimman loukkauksen, sillä he voittavat lopulta siinä pelissä aina.

Entä ne Harjuniemen mainitsemat orjuuden lopettamisen puolesta toimineet aktivistit? Uskon, että he eivät käyttäneet energiaansa todistellakseen, kuinka orjien pitäjät ovat julmia ja mieleltään sairaita rasisteja (vaikka he toki saattoivat näin ajatella ja toisinaan lausua ajatuksensa ääneenkin). Sen sijaan uskon, että he toistivat kerta toisensa jälkeen, mistä syistä orjien pitäminen on yksiselitteisesti väärin, ja vaativat sen kieltämistä. Ero voi tuntua pieneltä, mutta itse uskon että sillä on ratkaiseva merkitys tulosten kannalta.

Näkyvyyden saavuttaminen provokaatiolla on sekin nähdäkseni mahdollista tehdä ilman viholliskuvan rakentamista. Hyvä esimerkki tästä on Elokapinan Mannerheimintien valtaus. Elokapinan kritiikki ei kohdistunut keneenkään yksittäiseen henkilöön tai ryhmään, ja liike korosti erikseen, etteivät esimerkiksi yksityisautoilijat ole mitenkään erityisesti sen tähtämisessä. Kritiikkiä tuli toki silti, mutta elokapinalaiset ottivat sen vastaan ystävällisesti ja asiallisesti. Elokapina järjestää vuosittain valtavan määrän tapahtumia, ja Mannerheimintien mielenosoitus oli vain pieni murto-osa tästä toiminnasta. Tämä yksittäinen tempaus toi kuitenkin liikkeelle enemmän näkyvyyttä ja uusia jäseniä kuin kaikki sen muu toiminta yhteensä. Tämän ansiosta se pystyy kasvattamaan toimintaansa ja vaikutustaan entisestään.

Elokapina onnistui mielestäni siinä, missä vasemmistonuoret ja Mikko Leskelä epäonnistuivat. Uskon, että tässä piilee opetus jokaiselle, joka tavoittelee toiminnallaan positiivista yhteiskunnallista muutosta. Konfliktien nostaminen pöydälle on tärkeää, ja toisinaan provokaatio voi olla siihen hyvä keino. Kaikki tämä on kuitenkin mahdollista ilman, että tekee tietystä henkilöstä tai ryhmästä vihollisiaan.

Kevään 2019 eduskuntavaaleissa puolueen valinta on erityisen helppoa.

IPCC:n tuoreen raportin ja sitä viime kuukausina seuranneen uutisoinnin seurauksena kenellekään ei pitäisi enää olla epäselvää, kuinka kriittistä ilmastonmuutoksen hillitseminen on. Toivon jokaisen tiedostavan myös sen, että hillitseminen ei onnistu ilman poliittisia päätöksiä. Juuri millään asialla ei ole ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta yhtä paljon väliä kuin sillä, millainen hallitus kuhunkin maahan valitaan. Maiden hallitukset käyttävät sitä valtaa, joka saa aikaan ratkaisevat päätökset globaalilla tasolla. Suomi tarvitsee hallituksen, jolle ilmastonmuutoksen hillitseminen on tärkein prioriteetti. Tämä tarkoittaa sitä, että tämän yksittäisen teeman on syytä ohjata äänestyspäätöstä kaikkein eniten.

Miten tällainen hallitus sitten saadaan valtaan? Yksinkertaista: siten, että äänestetään sellaista puoluetta, jonka ehdokkaiden prioriteeteissa ilmastonmuutoksen hillintä on mahdollisimman korkealla.

Ensinnäkin: valitse ensin puolue, ja vasta sitten ehdokas. Vaikka oma ehdokkaasi priorisoisi ilmastonmuutoksen hillinnän kuinka korkealle, se ei auta mitään, jos hän kuuluu puolueeseen, jonka jäsenistä suurinta osaa ei ilmasto kiinnosta. Äänesi menee aina ensi sijassa puolueelle ja vasta toissijaisesti ehdokkaalle. Väärään puolueeseen kuuluvalle ilmaston puolustajalle antamasi ääni saattaakin pahimmassa tapauksessa auttaa eduskuntaan ilmastoänkyrän. Lisäksi on hyvä muistaa, että jokaisen puolueen politiikka rakentuu aina lopulta sen ehdokkaiden keskimääräisten arvojen perusteella.

Mistä sitten voi tietää, minkä puolueen ehdokkaat oikeasti priorisoivat ilmastonmuutoksen hillinnän korkealle? Onneksi meillä on käytössämme vaalikonedataa. Kyseessä on arvovalinta, joten sitä mittaavat erityisen hyvin kysymykset, jossa ehdokas joutuu priorisoimaan ilmastonmuutoksen hillinnän suhteessa muihin poliittisiin tavoitteisiin.

Vuoden 2015 eduskuntavaalien vaalikoneessaan Yle kysyi, mitä mieltä ehdokkaat ovat väitteestä ”Ilmastonmuutoksen hillitseminen pitää asettaa teollisuuden kilpailykyvyn edelle”. Vastausten jakauma (kts oheinen kuva) paljastaa erittäin tehokkaasti kunkin puolueen ehdokkaiden keskimääräisen arvomaailman. Vihreät on puolueista ainoa, jonka ehdokkaista yksikään ei priorisoi teollisuuden kilpailukykyä ilmastonmuutoksen hillinnän edelle. Esimerkiksi Kokoomuksen ehdokkaista näin tekee järisyttävät 73 prosenttia.

Jos siis olet kanssani samaa mieltä siitä, että ilmastonmuutoksen hillintä on tärkein teema, kannattaa äänestää Vihreitä. Jos jostain syystä tämä tuntuu vaikealta, myös Vasemmistoliitto on varsin hyvä vaihtoehto, eikä ääni SDP:lle tai RKP:llekään vie asioita väärään suuntaan.

Parasta, mitä ilmastolle voisi kevään vaaleissa tapahtua olisi, että Vihreät, Vasemmistoliitto, SDP ja RKP onnistuisivat saamaan yli 50% äänistä ja muodostaisivat hallituksen neljästään. Sellainen hallitus satsaisi takuuvarmasti ilmastonmuutoksen hillintään. Tämä skenaario ei ole mitenkään mahdoton: tuoreimmassa HS-gallupissa näiden puolueiden kannatus on yhteensä 49 prosenttia. Paljon ei siis puutu.

Olisin jopa valmis esittämään sellaisen mielipiteen, että ääni Kokoomukselle on ääni ilmastonmuutoksen hillintää vastaan – ellei kevään vaalikoneiden data näytä näiden asenteiden muuttuneen totaalisesti, mitä on vaikea uskoa. Kyse on arvovalinnasta, ja arvot muuttuvat hitaasti.

En tietenkään tarkoita tällä sitä, että Kokoomuksen ehdokkaat olisivat keskimäärin esimerkiksi muita itsekkäämpiä tai enemmän omaa etuaan ajattelevia. Päinvastoin, uskon että heillä on ihan yhtä vahva halu ajaa tärkeinä pitämiään yhteiskunnallisia asioita kuin muillakin puolueilla. Ongelman ydin on siinä, että heidän arvomaailmassaan prioriteetit siitä, mikä on tärkeintä, asettuvat ilmaston kannalta ongemallisesti. Tämä johtuu todennäköisesti monesta asiasta, muun muassa heidän lähipiirinsä arvomaailmasta ja siitä, millaisista lähteistä he tietonsa maailmasta saavat. Vaikutus myös kumuloituu: jos ehdokaskandidaatti on erityisen huolissaan ilmastonmuutoksesta, hän valitsee todennäköisesti puolueekseen Vihreät, kun taas Kokoomus on todennäköinen vaihtoehto ihmiselle, jota talous kiinnostaa ilmastoa enemmän.

Kokoomuksella on toki myös paljon erinomaisia ehdokkaita, joille ilmastonmuutoksen hillintä on aidosti keskeinen prioriteetti. Heidän ongelmansa on se, että he ovat väärässä puolueessa. Kuten yllä todettiin, äänestäjän näkökulmasta puolueen valinta on yksittäisen ehdokkaan valintaa tärkeämpää.

Entäs se ydinvoima?

Omassa lähipiirissäni moni huomauttaa tässä kohdassa, että Vihreiden arvomaailma ei aina näy heidän toiminnassaan. Moni nostaa esimerkiksi ydinvoiman, joka monien uskottavien tutkimustulosten ja tutkijamielipiteiden valossa on keskeisessä osassa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Vihreät on perinteisesti vastustanut ydinvoimaa sinnikkäästi.

Tämä kritiikki on erittäin perusteltua. Ydinvoima-asia on monimutkainen ja siitä on paljon tietoa suuntaan ja toiseen, mutta itsekin olen tällä hetkellä kohtalaisen kattavan perehtymisen jälkeen kallistunut siihen suuntaan, että ydinvoimaa tarvitaan. Tältä osin näkemykseni eroavat siis Vihreiden valtavirrasta. Tuntuuhan se hassulta, että tässä yksittäisessä kysymyksessä ajatukseni ovat lähempänä kaikkein ympäristövastaisimman puolueen Perussuomalaisten kantaa.

Kyynisimmät toteavat tässä kohtaa, ettei poliitikko välitä oikeasti muusta kuin vallasta. Vihreiden ajatellaan siis vastustavan ydinvoimaa sen takia, että sillä saa ääniä. Itse en kuitenkaan tähän usko. Yksittäisten kansanedustajien henkilökohtaiset prioriteetit varmasti vaihtelevat paljonkin, mutta keskimäärin uskon kuitenkin, että suurinta osaa kaikkien puolueiden kansanedustajista motivoi ensi sijassa aito halu saada aikaan muutosta parempaan.

Vihreiden ydinvoimakielteisyys oli aikanaan perusteltua, ja edelleenkin ydinvoiman hyödyntämiseen liittyy myös paljon haasteita. Silti Vihreiden asenteissa on jo selvästi nähtävissä muutos kohti positiivisempaa ydinvoimasuhtautumista. Esimerkiksi perinteiset ydinvoiman vastustajat Osmo Soininvaara ja Oras Tynkkynen ovat muuttaneet kantojaan uusimman tutkimustiedon valossa. Puolueen johto korostaa mielellään, että Vihreät ei missään tapauksessa halua ajaa alas nykyisiä ydinvoimaloita Saksan tapaan. Kevään vaaleissa nähdään myös ensi kertaa näkyvästi ydinvoimamyönteinen Vihreä ehdokas, Ilmatieteen laitoksella ilmastotutkijana toimiva diplomi-insinööri Atte Harjanne.

On paljon helpompaa tehdä Vihreistä aidosti ydinvoimamyönteinen puolue kuin Kokoomuksesta aidosti ilmastonmuutoksen hillinnän priorisoiva puolue. Keskustelu ydinvoimasta on kuitenkin lopulta keskustelua siitä, mikä hillintäkeino on tehokkaampi kuin toinen. Asiasta saadaan jatkuvasti lisää tutkimustietoa, jonka perusteella osapuolet voivat muuttaa näkemyksiään. Sen sijaan kysymys siitä, onko kilpailukyky ilmastoa tärkeämpi on arvokysymys. Sitä on huomattavasti vaikeampi muuttaa tutkimustiedolla. Arvotkin muuttuvat, mutta hitaammin.

On tärkeää muistaa, että kunkin puolueen ydinvoimakanta on vain pieni osa kokonaispalettia niistä toimista, jotka ilmastonmuutoksen hillintään tarvitaan. Kestävämpien energiantuotantomuotojen lisäksi tarvitaan toimia esimerkiksi lihansyönnin, lentomatkailun, metsien hakkuiden ja energiankulutuksen vähentämiseksi. Juuri tämän vuoksi ehdokkaiden arvomaailma on niin tärkeässä osassa: mielipiteet yksittäisistä keinoista voivat vaihdella tapauskohtaisesti, mutta arvot ohjaavat suhtautumista kaikkiin näihin päätöksiin.

Toistan siis kirjoituksen yhteenvetona äänestyssuositukseni: äänestä sellaista puoluetta, jonka ehdokkaiden arvomaailmassa ilmastonmuutoksen hillintä on mahdollisimman korkealla.

Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksen uutistuottaja Tuomas Niskakangas kirjoitti kolumnissaan, että työttömien ”kiusaaminen” parantaa työnteon kannustavuutta, ja voi siten pelastaa hyvinvointivaltion. Hän arvelee, että todennäköinen vaihtoehto kiusaamiselle on tukien leikkaaminen, joten kiusaaminen on parempi vaihtoehto.

Niskakankaan tarkoitus on hyvä: hyvinvointivaltion pelastaminen ja lopulta myös työttömien itsensä auttaminen. Lausuntoon kuitenkin kiteytyy erinomaisesti se, kuinka vahvasti taloustieteilijöiden aikanaan kehittämä homo economicus, eli ajatus ihmisestä rationaalisena toimijana, edelleen vaikuttaa monien asenteisiin. Tämän ajatuksen mukaan ihmisten toimintaa voi ohjailla suoraan näiden taloudellisia kannustimia muuttamalla, koska nämä tekevät aina itselleen rationaalisimpia valintoja. Kuulostaa järkevältä, eikö?

Nykyisin jokainen taloustieteilijä kuitenkin tietää, että homo economicus ei toimi sellaisenaan, sillä ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavat kannustinten lisäksi myös lukuisat muut tekijät. Siksi ei olekaan yllättävää, että aktiivimalli ei ole aktivoinut ihmisiä hakemaan töitä, vaan lähinnä toiminut tukien leikkurina ja ajanut työttömiä toimeentulotuen piiriin.

Mielestäni oleellisin aktiivimalliin liittyvä kysymys ei kuitenkaan ole se, saadaanko sillä aikaan halutut vaikutukset vaan se, millaisia haittoja se aiheuttaa.

TE-toimistojen, sosiaalitoimistojen ja Kelan brändi työttömien tai muuten heikommassa asemassa olevien silmissä on surkea, koska näillä tahoilla on kaksoisrooli: toisaalta niiltä saa apua, toisaalta taas ne myös vahtivat ihmisten toimintaa ja velvoittavat näitä erinäisiin toimenpiteisiin uhkaamalla rahahanojen katkaisulla.

Uskon, että tämä kaksoisrooli on monien ongelmien ytimessä. Heikoimmassa asemassa olevat ihmiset tarvitsevat usein apua niin työnsaannin kuin muidenkin elämäänsä liittyvien asioiden kanssa, mutta jotta apua haluaisi ottaa vastaan, pitäisi voida luottaa avun tarjoajaan. Kuten Vasemmistoliiton Li Andersson kirjoittaa vastineessaan Niskakankaalle, kiusaaminen ja vahtiminen murentavat ihmisten luottamusta avuntarjoajiin ja sitä kautta koko hyvinvointivaltioon.

Työkkärille ylhäältä asetetut mittarit kannustavat sen työntekijöitä siivoamaan työllisyystilastoja tempputyöllistämällä työttömiä keinoin, joista eivät hyödy työntekijät ja työnantajat. Tämän toiminnan myötä sen brändi laskee jatkuvasti myös työnantajien silmissä. Oma yritykseni avasi juuri useita työpaikkoja avoimeen hakuun, mutta emme ilmoittaneet näistä TE-toimistojen verkkopalvelussa. Syy oli huoli hakemusten laadusta. Todennäköisesti olisimme saaneet tulvan hakemuksia ihmisiltä, joita ei kiinnosta itse työ, vaan ainoasaan työnhakuvelvoitteen täyttäminen.

Uskon, että tämä kehitys johtaa lopulta työllisyyden vähenemiseen. Suuri joukko ihmisiä menettää kiusaamisen takia uskonsa yhteiskuntaan ja katkeroituu. Työnantajan näkökulmasta näin ajattelevien ihmisten palkkaaminen ei ole houkuttelevaa. Ja koska työnantajat pelkäävät tätä ilmiötä, he jättävät palkkaamatta nekin työkkärin kautta tulevat hakijat, jotka eivät vielä ole katkeroituneet. Työkkäri puolestaan on pullollaan ammatti-ihmisiä, jotka osaisivat auttaa ihmisiä löytämään vahvuutensa ja hakeutumaan juuri heille sopivaan koulutukseen tai työpaikkaan, mutta ihmiset jotka tätä apua tarvitsevat eivät sitä hae, koska he eivät luota työkkäriin.

Entä jos TE-toimistojen ainoa tehtävä olisikin auttaa ihmisiä? Entä jos kaikki näiden tarjoama apu olisi täysin vapaaehtoista, eikä sen vastaanottamatta jättämisestä seuraisi sanktioita? Kuinka motivoivaa se olisikaan kaikille osapuolille! Työkkärin työntekijöille, joilla on aito sisäinen motivaatio auttaa ihmisiä. Työnantajille, jotka tietäisivät, että jokainen työkkärin kautta tuleva työnhakija on hakupuuhissa vapaaehtoisesti, eli siis haluaa oikeasti paikan. Ja tietysti työnhakijoille itselleen. He tietäisivät, että meillä on olemassa toimija, jonka ainoa tehtävä on auttaa heitä, ja avun vastaanottaminen on täysin vapaaehtoista, eikä siitä kieltäytymisestä seuraa sanktioita.

Tuntuu päivänselvältä, että yllä mainittu tilanne johtaisi työllisyyden paranemiseen – ilman, että yhtäkään osapuolta kiusataan tai pakotetaan. Samalla se palauttaisi ihmisten uskon yhteiskuntaan ja hyvinvointivaltioon.

Vastaava ilmiö on jo nähty työelämässä. Harva moderni johtaja uskoo enää siihen, että työntekijöistä saa parempia tuloksia kiusaamalla ja pakottamalla. Nykytutkimus osoittaa myös yhä useammin, että henkilökohtaiset bonukset ja vastaavat taloudelliset kannustimet eivät paranna työn tuloksia. Sen sijaan kaikki puhuvat nykyisin sisäisen motivaation merkityksestä ja siitä, että parhaat tulokset syntyy, kun työntekijöille antaa riittävästi vapautta ja vastuuta. Jos uskomme näihin asioihin työelämässä, miksi suljemme silmämme niiltä, kun kyse on työttömistä?

Miten sitten toimia käytännössä, jos tätä haluttaisiin kokeilla? Miten työkkäristä, sossusta ja Kelasta sitten tehdään tahoja, joiden ainoa tehtävä on ihmisten auttaminen?

Keinoja on varmasti erilaisia, mutta itse uskon, että perusturvan vastikkeettomuus (eli perustulo tai vastaavat mallit) olisi todennäköisesti keskeisessä roolissa. Ihmettelen usein, kuinka moni perustulon vastustaja vetoaa siihen, että vastikkeeton raha vähentää työllisyyttä. Rahaa saa jo nyt ottamatta vastaan töitä, jos niin todella haluaa, joten perustulo poistaisi lähinnä kikkailun tarpeen. Itse uskon, että useampi ihminen jää käytännössä työvoiman ulkopuolelle Anderssonin mainitseman katkeroitumisen takia. Ehkä vastikkeettoman rahan tarjoaminen olisikin paras tapa saada ihmiset töihin?

Vasemmistonuoret järjestivät tänään ”safarin” Espoon Westendiin ja muille asuinalueille, joilla asuu keskimäärin erityisen varakasta väestöä. Tempaus herätti paljon keskustelua, ja siitä uutisoi näyttävästi esimerkiksi Helsingin Sanomat.

Ymmärtääkseni tapahtuman perimmäinen tarkoitus oli herättää keskustelua yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Kannatan tätä tavoitetta vilpittömästi. On erittäin tärkeää, että käydään keskustelua etuoikeuksista ja siitä, että vauraus keskittyy harvojen haltuun. Toivon itse, että tältä osin kehitys pystytään kääntämään kohti tasaisempaa tulonjakoa.

Konseptin provokatiivisuus oli myös omiaan tuomaan sille näkyvyyttä, ja tätä järjestäjät tietysti toivoivatkin. Kuten ”safariopas” Veikka Lahtinen (jonka erinomaista blogia voin lämpimästi suositella) Facebook-statuksessaan totesi, näyttävää juttua hesariin ei olisi ilman räväkkää lähestymistapaa syntynyt.

Silti havaitsin, että jokin tempauksessa närästää.

Leimakirves heilahtaa

Helsingin Sanomien otsikointi tiivistää hyvin tempauksen ongelman: ”Vasemmistonuoret järjestävät safarin Espoon Westendiin ja muille vastaaville alueille katsomaan rikkaita eli ’toisten ahkeruudesta hyötyviä vapaamatkustajia'”.

Artikkelissa kerrotaan vasemmistonuorten perusteluista safarille seuraavasti: ”Mielestämme on tärkeää muistuttaa, että suomalaisten keskuudessa elää toisten ahkeruudesta hyötyvä ja yhteistä etua polkeva ryhmä, vapaamatkustajien näkymätön joukko.”

Ei ole vaikea arvata, miten kyseisillä asuinalueilla asuva henkilö tulkitsee tällaista viestintää: siten, että vasemmistonuoret ovat sitä mieltä, että hän itse on toisten ahkeruudesta hyötyvä ja yhteistä etua polkeva vapaamatkustaja.

Mitä tällainen viestintä saa aikaan? Tietysti vastareaktion. Seurasin keskustelua oman asuinalueeni Lauttasaaren asukkaiden Facebook-ryhmässä. Lauttasaari ei ollut riittävän varakas päätyäkseen safarikohteeksi, mutta täälläkin asuu keskimäärin erittäin hyvin toimeentulevia ihmisiä. Keskustelun sävyn voi siis arvata. Vasemmistonuorten puolustajia ei juuri löytynyt, vaan keskustelijat toistelivat kuorossa, kuinka ovat itse erittäin ahkeria, tekevät paljon työtä ja maksavat veroja. Heti perään samat puhujat luonnollisesti epäilivät, josko vapaamatkustajia sittenkin olisivat vasemmistonuoret itse.

Keskustelua siis syntyi, mutta eikö keskustelun tarkoituksena kuitenkin pitäisi olla, että yhä useampi ihminen alkaa sen seurauksena ajatella, että eriarvoisuudesta pitäisi huolestua? Itse uskon, että nyt kävi ehkä jopa päinvastoin. Vasemmistonuorten ideologian jo muutenkin jakavat varmasti nyökyttelivät, mutta pystyttiinkö kampanjalla vaikuttamaan niiden asenteisiin, jotka eivät vielä ole huolissaan eriarvoisuudesta? Tuskin.

Vasemmistonuorten keskeinen virhe oli syyllistää ihmisiä muiden etujen polkemisesta ja vapaamatkustamisesta, eli siis käytännössä ahneudesta ja itsekkyydestä. Syytökset yleistettiin vailla sen kummempia perusteita koskemaan tiettyjen asuinalueiden asukkaita. Tällainen leimaaminen saa harvoin mitään hyvää aikaan. Tyypillisesti tällaisten syytösten kohteena olevat reagoivat kaivautumalla entistä syvemmälle poteroihinsa ja esittämällä vastasyytöksiä.

Toisessa statuksessaan Lahtinen huomauttaa, että vaikka ”vittuilua oli mukana”, on se pientä verrattuna siihen, mitä pienituloiset saavat jatkuvasti osakseen valtion toimesta. Tämä peruste ei ole kestävällä pohjalla. Vastaavasti tappelupukari voisi todeta, että ”Kyllähän minä vähän löin, mutta nuo toiset löivät vielä enemmän!” Omaa negatiivista toimintaa siis perustellaan sillä, että toiset toimivat toisissa yhteyksissä vielä ikävämmin. Minun on vaikea uskoa, että ”vittuilu” on hyvä tapa viedään poliittisia tavoitteita eteenpäin.

Eroon vastakkainasettelusta

Jotta eriarvoisuutta voidaan vähentää, tarvitaan poliittisia päätöksiä. Itse uskon, että on ensiarvoisen tärkeää, että näiden päätösten taakse saadaan myös suuri osa hyväosaisista, vapaaehtoisesti. Tämä on tärkeää kahdesta syystä:

1. Halusimme tai emme, hyväosaisilla on tässä yhteiskunnassa paljon valtaa, monesta eri syystä. Vaikka elämmekin periaatteessa demokraattisessa järjestelmässä, on vauraimmalla kymmenellä prosentilla huomattavasti paremmat vaikutusmahdollisuudet kuin suurimmalla osalla muista kansalaisista.
2. Globaalissa maailmassa rikkaiden kyykyttäminen pakolla ei toimi. Jos pienituloiset lähtisivätkin sankoin joukoin uurnille ja äänestäisivät valtaan hallituksen, joka ryhtyisi määrätietoisesti tasaamaan tulonjakoa rikkaiden näkemyksistä välittämättä, nämä suurella todennäköisyydellä kokisivat tällaisen toiminnan niin epäoikeudenmukaiseksi, että vetäisivät omat johtopäätöksensä ja ryhtyisivät esimerkiksi siirtämään varallisuuttaan muihin maihin tai kiertämään veroja selvästi nykyistä ahkerammin. Jo nyt moni rikas kokee, että verojen kiertäminen on oikeudenmukaista, sillä valtio pyrkii ”varastamaan” heiltä progressiivisella verotuksellaan.

Miten hyväosaiset sitten saadaan mukaan vapaaehtoisesti? Itse uskon, että ensimmäiseksi on lopetettava vasemmistonuorten tempauksellaan lietsoma vastakkainasettelu ”meihin” ja ”niihin”, ja luotava sen sijaan asetelma, jossa kaikki ovat samassa veneessä.

En itse usko, että hyväosaiset olisivat luonteeltaan sen ahneempia tai itsekkäämpiä (tai vähemmän ahneita ja itsekkäitä) kuin muutkaan. Keskeinen objektiivisesti todennettavissa oleva ongelma sen sijaan on, että hyväosaiset uskovat muita useammin, että köyhyys on ihmisen oma syy. Miksi näin on, jos rikkaat eivät ole pahiksia?

Kuplassa eläjä ja pärjääjä

Jokainen ihminen haluaa ajatella itsestään hyvää. Noin keskimäärin ihmiset ajattelevat, että heidän menestyksensä on heidän omaa ansiotaan, ja vastoinkäymisistä syytetään huonoa onnea. Hyväosaisilla menestystä on tullut keskimääräistä enemmän, ja tästä syystä he ovat luonnollisesti muita taipuvaisempia ajattelemaan, että ihmisen menestyminen on kiinni tästä itsestään. Vastaavasti ne, jotka ovat menestyneet elämässään keskimääräistä heikommin, kokevat onnen merkityksen suuremmaksi.

Seuraavassa esittelen kaksi arkkityyppiä hyväosaisesta, joiden on vaikeaa nähdä onnen osuutta omassa menestyksessään: kuplassa eläjä ja pärjääjä.

Kuplassa eläjä tulee hyvätuloisesta perheestä, jossa on kaksi koulutettua vanhempaa, jotka tarjoavat jälkikasvulleen kaiken mahdollisen tuen. Hänen kaverinsa kuuluvat kaikki suurin piirtein samaan sosiaaliluokkaan. Hänen vähäiset sairautensa hoidetaan yksityisellä lääkärillä. Hän asuu elämänsä eliittialueella, käy lukion jälkeen maksullisen valmennuskurssin ja pääsee tasokkaaseen yliopistoon. Hän saa jatkuvasti omasta toiminnastaan positiivista palautetta, haastaa itseään, ja etenee urallaan johtavaan asemaan. Kaikki hänen saavutuksensa tuntuvat hänen näkökulmastaan itse ansaitulta: hänhän sai koulussa erinomaisia arvosanoja, opiskeli ahkerasti ja teki jatkuvasti kovasti töitä.

Tämä sarjakuva tiivistää kuplassa eläjän ajattelun ongelmat erinomaisesti. Vaikkei hän itse sitä tiedostakaan, kuplassa eläjä on ollut elämässään äärettömän onnekas. Vaikka Suomessa mahdollisuuksien tasa-arvo on paremmalla tolalla kuin useimmissa muissa maailman maissa, pätevät monet sarjakuvan kohdat silti täälläkin. Rikkonainen perhe, köyhyys, vanhempien alkoholismi tai muut sairaudet, heikkotasoinen koulu, ajautuminen ongelmalliseen kaveripiiriin ja monet muut isommat ja pienemmät tekijät vaikuttavat ihmisen elämään hänen tahdostaan riippumatta.

Pärjääjä ei tätä argumenttia osta. Hän muistuttaa, että hän on itse tullut erityisen huonoista oloista: vanhemmat erosivat, isä joi, koulu meni alaluokilla penkin alle ja vanhoista kavereista joka toinen on linnassa tai kuollut. Mutta pärjääjä nousi omin avuin: hän teki hartiavoimin töitä, perusti kenties yrityksen, otti riskejä, luotti itseensä ja on nyt rikas. Hänen näkökulmastaan hänen tarinansa on osoitus siitä, että kuka tahansa voi pärjätä, jos vain on riittävän ahkera ja tarmokas. Tämä näkökulma on varsin ymmärrettävä.

Pärjääjän on kuitenkin usein vaikea nähdä, että myös hänen menestyksessään onnella on suuri rooli. Jokaista pärjääjää kohti löytyy kymmenittäin ihmisiä, jotka ovat olleet vähintään yhtä ahkeria ja paiskineet koko elämänsä hartiavoimin töitä kahdessa vuorossa, saavuttamatta silti merkittävää menestystä. Siltojen alta löytyy myös yrittäjiä, jotka ovat ottaneet riskin väärässä kohdassa ja menettäneet kaiken – huonon onnen takia. Pärjääjä on myös saattanut olla onnekas jo ennen syntymäänsä: on olemassa vahvaa tieteellistä näyttöä siitä, että oikeanlainen geeniperimä vaikuttaa ihmisen resilienssiin eli kykyyn kestää vastoinkäymisiä. Ihmiset ovat yksinkertaisesti valtavan erilaisia, eikä mikään nyrkkisääntö tai elämänohje päde kaikkiin.

Empatiaa hyväosaisia kohtaan

Jos kuplassa eläjän tai pärjääjän haluaa saada kannattamaan tasaisempaa tulonjakoa, on syytä ensin tuntea empatiaa heitä kohtaan: kuunnella heidän huoliaan ja turhautumisiaan. Eivät he ole ahneita eivätkä itsekkäitä, vaan kokevat itsensä hyvinkin oikeudenmukaisiksi ihmisiksi. He tuntevat suurta ylpeyttä ahkeruudestaan ja maksamistaan veroista. Heidän näkökulmastaan vapaamatkustajia ovat ihmiset, jotka elävät tulonsiirroilla, vaikka voisivat riittävästi yrittämällä kohentaa elintasoaan itse. Kun tällainen vapaamatkustaminen kustannetaan heidän verorahoillaan, verosuunnittelu alkaa yhtäkkiä tuntua pelkästään reilulta. Tällainen näkökulma on täysin ymmärrettävä, ja siihen on mahdollista eläytyä, vaikkei itse kokisikaan asioita samalla tavalla.

Kun on ensin osoittanut empatiaa toista kohtaan, voi sen jälkeen pyrkiä saamaan heitä tuntemaan empatiaa itseä – tai tässä tapauksessa pienituloisia – kohtaan. Jos hyväosainen tuntee, että hänen näkökulmaansa ymmärretään, hän voi puolestaan muiden kertomuksia kuullessaan ymmärtää paremmin, kuinka paljon onnen merkitys lopulta hänenkin elämässään korostuu.

Nähdäkseni yhteiskunnan yhtenä keskeisenä tavoitteena on pyrkiä vähentämään onnen merkitystä elämässä menestymisessä. Näin voidaan tehdä esimerkiksi luomalla rakenteita, jotka auttavat niitä, jotka saavat erityisen huonot kortit. Ilmainen koulutus ja terveydenhuolto sekä sosiaaliturva ovat esimerkkejä tästä. Näitä rakenteita puolestaan voidaan rahoittaa verottamalla niiltä, joille on käynyt paremmin. Mitä useampi ihminen ymmärtää, kuinka suurta osaa onni heidän elämässään näyttelee, sitä suurempi osa hyväksyy tavoitteen onnen vaikutusten minimoinnista ja pitää sitä oikeudenmukaisena. Suuretkin verot maksetaan mieluusti, jos pystytään osoittamaan, että ne ovat perusteltuja. Lisäpontta perusteluille voi toki tuoda esimerkiksi tutkimustuloksilla siitä, että pienituloisten aseman parantaminen on tehokas tapa parantaa työllisyyttä ja sen myötä veropohjaa.

Keskeistä tässä dialogissa on, että pyritään välttämäään syytöksien esittämistä toista osapuolta kohtaan. Esimerkiksi hyväosaisten syyttäminen ahneudesta on turhaa. Samaan aikaan heitä voi kuitenkin muistuttaa siitä, että vaikka toisten ahdinko ei olekaan heidän vikansa, on heillä silti oman hyvän asemansa takia syytä kantaa vastuuta muista. Kuten Hämähäkkimiehensä lukeneet tietävät: suuri valta tuo mukanaan suuren vastuun.

Mark Manson kuvaa tätä syyllisyyden ja vastuun eroa kirjassaan The Subtle Art of Not Giving a Fuck esimerkin avulla: kuvittele, että oveesi koputetaan, ja kun avaat, rappusille on jätetty kori, jossa on pieni vauva. Muita ihmisiä ei näy mailla halmeilla. Ei ole millään tavalla sinun syysi, että vauva on jätetty juuri sinun ovellesi. Samaan aikaan sinulla on kuitenkin suuri vastuu: et voi noin vain sulkea ovea ja jättää vauvaa ulkopuolelle. Jokaisella ihmisellä on vastuu itsensä lisäksi myös muista ihmisistä, ja tämän vastuun voidaan katsoa olevan sitä suurempi, mitä onnekkaampi on itse ollut ja mitä parempaan asemaan päässyt.

Mitä vasemmistonuoret olisivat voineet tehdä toisin

Mielestäni vasemmistonuorten ei siis olisi kannattanut toteuttaa kampanjaansa sellaisena, kuin se nyt toteutettiin. Kampanjassa ei pyritty oikeaan empatiaan hyväosaisia kohtaan eikä edes koitettu ymmärtää heidän toimintaansa. Siksi kampanja hukkasi mahdollisuuden synnyttää empatiaa toiseen suuntaan.

Mitä olisi voitu tehdä sen sijaan?

Ensimmäisen kannattaa toki noudattaa Hippokrateen valan periaatetta ”first, do no harm”. Vahinkoa aiheuttavaa kampanjaa ei tietysti kannata toteuttaa, vaikka parempia ideoita ei olisikaan.

Itse kuitenkin uskon, että tässä kirjoituksessa esitettyjen periaatteiden pohjalta voisi rakentaa kampanjan, joka saisi myös medianäkyvyyttä. Ehkä safarin sijaan olisikin voinut järjestää tapahtuman, jossa kuskataan bussilastillinen pienituloisia hyvätuloisten kaupunginosaan (tai hyvätuloisia kaupunginosaan jossa tulotaso on keskimääräistä pienempi) keskustelemaan onnen ja omien valintojen merkityksestä. Esimerkiksi Ylen Kuplia-minidokumentti kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken ja työttömän Anna-Maija Tikkasen kohtaamisesta oli erinomainen askel tähän suuntaan, vaikka jäikin sisällöltään pintaraapaisuksi.

Hyviä asioita syntyy, kun kuplassa eläjät ja pärjääjät kohtaavat riittävästi ihmisiä oman elämänpiirinsä ulkopuolelta ja käyvät näiden kanssa dialogia, jossa molemmat osapuolet uskovat aidosti toisen hyvään tarkoitukseen ja pyrkivät ymmärtämään toisen näkökulmaa, vaikka se poikkeaakin radikaalisti omasta. Kenties sellaisen dialogin jälkeen on mahdollista päästä tilanteeseen, jossa molemmat osapuolet miettivät parhaita ratkaisuja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi yhdessä, samalla puolella seisten.

Luin tänään Helsingin Sanomista Elina Lepomäen haastattelun, ja olin käytännössä kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan. Perustili on todella kiinnostava avaus, josta toivoisin laajempaa keskustelua (haluaisin nähdä jossain esimerkiksi kunnollisen vertailun sen ja Vihreiden perustulomallin välillä). On myös hienoa, että Lepomäki uskaltaa hallituspuolueen kansanedustajana esittää tiukkaa kritiikkiä hallituksen typerälle ”työttömille keppiä” -politiikalle.

Artikkelin lopussa on osio, jossa voi testata vaalikonekysymysten avulla, onko itse samaa mieltä kuin Elina Lepomäki. Vastaukset auttoivat minua ymmärtämään, mistä Lepomäen maine kovana oikeistolaisena (jota hän itse artikkelissa hämmästelee) johtuu. Olin lähes kaikesta hänen kanssaan eri mieltä. Lepomäen mielestä esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle, talouskasvu tulee asettaa ympäristöasioiden edelle jos nämä kaksi ovat ristiriidassa, ja niin edelleen.

Jäin miettimään erityisesti tuota ”koti, uskonto ja isänmaa” -kysymystä. Miksi olen itse sitä mieltä, että nämä kolme eivät muodosta hyvää arvopohjaa politiikalle? Pohdinnasta tuli niin pitkä, että siitä syntyi inspiraatio perustaa tämä blogi. Käydäänpä siis nämä kolme konservatiivisen politiikan kulmakiveä läpi yksi kerrallaan.

Koti

Oma koti on minulle itselleni erittäin tärkeä paikka, jossa vietän paljon aikaa. Mutta mitä tarkoittaa koti ”politiikan arvopohjan perustana”? Varmasti eri asioita eri ihmisille. Jollekulle se saattaisi tarkoittaa vaikkapa lapsiperheiden aseman parantamista, mikä kuulostaa kannatettavalta. Silti oma mielleyhtymäni on, että moni yhdistää sen ydinperheen ylivertaisuuteen. Tällainen ajattelu puolestaan tuntuu nykyaikaisessa yhteiskunnassa ongelmalliselta.

Ydinperheissä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta sitä ei ole syytä nostaa ihanteeksi muiden yläpuolelle. Nykypäivänä meillä on lapsia joilla on kaksi kotia, sinkkuja jotka asuvat kimppakämpässä, sateenkaariperheitä sekä nomadeja jotka matkustavat maailmalla vailla vakituista osoitetta. Mikään näistä ei ole millään tavalla ydinperhettä huonompi tapa elää.

Toinen mielleyhtymä liittyy oman kodin omistamiseen. Tehdään siis esimerkiksi politiikkaa, joka suosii omistusasujia. Tätäkään en voi kannattaa, sillä se suosii yhteiskunnan hyväosaisia. Vaikka asun itse omistusasunnossa, kannatan ehdottomasti esimerkiksi asuntolainojen verovähennysoikeuden poistoa.

Lepomäki saattaisi toki vastata tähän, että hän ei liitä ”kotia” ydinperheeseen eikä omistusasumiseen. Mutta mihin hän sen siinä tapauksessa liittää? Jotta se muodostaisi hyvän perustan politiikan arvopohjalle, siihen pitää liittyä jokin arvo, jota toiset pitävät enemmän ja toiset vähemmän tärkeänä. Jos ydinperheen ja omistusasumisen ihannointi jätetään laskuista, on vaikea keksiä muuta vastaavaa teemaa, joka yhdistäisi suurta joukkoa kansasta.

Uskonto

Uskonto tuo monen ihmisen elämään valtavasti hyvää. Joillekuille se saattaa jopa luoda koko elämän tarkoituksen perustan. Uskon menettäminen olisi heille valtava henkilökohtainen katastrofi. En missään tapauksessa halua, että ihmiset luopuisivat sankoin joukoin uskostaan.

Oma näkemykseni on kuitenkin, että uskonto on ennen kaikkea henkilökohtainen asia, sillä ei ole mitään tapaa, jolla yhtä uskontoa voitaisiin todistaa enemmän paikkansapitäväksi kuin muita. Kenenkään ei siis ole syytä esimerkiksi vaatia jotakuta toista luopumaan uskostaan.

Tämän vuoksi uskonto poliittisen arvopohjan perusteena aiheuttaa ongelmia, sillä politiikka on nimenomaan yhteisten asioiden hoitoa. Uskontoihin liittyvät ongelmat perustuvat nähdäkseni nimenomaan siihen, että uskonnoista aletaan johtaa ohjeita siihen, miten ihmisten tulisi elää. Nämä ohjeet ovat aina ristiriidassa eri uskontojen välillä, mistä seuraa konflikteja. Täydellistä yksimielisyyttä kahden uskovan välillä on mahdotonta saavuttaa, sillä kummankaan ei voida osoittaa olevan objektiivisesti oikeassa tai väärässä.

Yhdysvalloissa merkittävä tekijä Donald Trumpin nousussa presidentiksi oli suuri joukko konservatiivisia kristittyjä äänestäjiä, jotka eivät voisi uskontonsa takia kuvitella äänestävänsä presidentiksi aborttioikeuden kannattajaa. Lähi-idässä eniten konflikteja aiheuttavat maat, joiden politiikka nojaa vahvasti uskonnon oppeihin, oli kyseessä sitten islam tai juutalaisuus. Suomessa kristillisdemokraatit tekevät tunkkaisen konservatiivista politiikkaa.

Itse uskon, että politiikka toimii paremmin, jos arvomaailmaa ei johdeta uskonnosta. Sen sijaan kannattaa keskittyä mieluummin miettimään mahdollisimman objektiivisesti, millaiset arvot olisivat parhaita kaikkien ihmisten sekä ympäristön hyvinvoinnin maksimoimiseksi, käyttäen apuna tieteellisten tutkimustulosten pohjalta tehtyjä johtopäätöksiä. Jälkimmäisellä tavallakin tehdään varmasti paljon virheitä ja vääriä päätöksiä, koska tiede erehtyy usein, mutta ainakin pelisäännöt ovat selkeämmät sen suhteen, millä perusteella voidaan saavuttaa yksimielisyys suurenkin ihmisjoukon kesken. Lisäksi kaikkien osapuolten on helpompi myöntää olleensa väärässä uutta tietoa saadessaan, jolloin ei juututa poteroihin, vaan mahdollistetaan positiivinen kehitys.

Isänmaa

Olen ylpeä suomalaisuudestani. Rakastan kotimaatani enkä usko ikinä muuttavani täältä pois. Lähden torille juhlimaan, kun Leijonat voittavat kultaa. Silti olen sitä mieltä, että ”isänmaa” ei ole hyvä perusta politiikan arvopohjalle.

Koen olevani erittäin etuoikeutettu ja onnekas, koska olen sattunut syntymään Suomeen. Monella mittarilla Suomi on maailman paras maa elää, tai ainakin parhaiden joukossa. Sen takia minusta olisikin valtavan epäoikeudenmukaista, jos politiikkamme perustuisi ensi sijassa suomalaisten etujen ajamiseen muiden maiden kansalaisten kustannuksella. Käytännössä se tuntuisi vähän samalta kuin varakkaiden etujen ajaminen köyhien etujen kustannuksella.

Kaikilla Suomessa ei tietenkään mene hyvin, ja omien kansalaistemme ongelmiin on tärkeää puuttua. Mutta samaan aikaan meidän pitää suhteellisen varakkaana yhteiskuntana auttaa parhaamme mukaan niitä, jotka ovat saaneet huonommat kortit.

Politiikka ei ole nollasummapeliä. Monessa tapauksessa sama asia joka on hyvä Suomelle on hyvä myös muille (esimerkiksi vaikkapa monet EU:n päätökset). Luonnollisesti meidän ei ole myöskään syytä olla sinisilmäisiä: jos jokin toinen maa päättää tehdä politiikkaa, joka pyrkii ajamaan kyseisen maan etua Suomen kustannuksella, meidän ei ole syytä sallia tätä. Mutta silti suomalaisen ulkopolitiikan johtavan ajatuksen pitää perustua globaalin hyvinvoinnin maksimointiin silloinkin, kun se on tavoitteena ristiriidassa Suomen kansalaisten hyvinvoinnin maksimoinnin kanssa.