Kannattaako provokaatio?

Lomalla oli aikaa kiinnostua pienimuotoisesta somekohusta. Kohun alkupiste oli Helsingin Sanomien artikkeli, joka kertoi Rintasen pariskunnasta, joka omistaa jo lähes 100 sijoitusasuntoa. Artikkeli innosti ”bisnesantropologi”, teologi Mikko Leskelää pohtimaan Kirkko & Kaupungin kolumnissa, mitä artikkeli kertoo ajastamme. Leskelä kirjoittaa:

”Jutun mukaan haastatelluille on pitkään ’ollut selvää, että alkuperäinen sadan asunnon tavoite on vain välietappi. Eivät he aio lopettaa sen saavutettuaan’. Juttu on julkaistu lehden Hyvinvointi-osiossa, mutta sitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu taudinkuvaukseksi. Kulttuurimme ei edes tunne sairautta, jossa potilas ajattelee pakkomielteisesti rahaa ja omistamista. Jos joku ei osaa lopettaa syömistä tai ei saa vaikka ympärivuorokautisesta seksistä kyllin, sitä pidetään häiriönä. Jos sama maanisuus koskee rahaa, sitä pikemminkin ihannoidaan.”

Rintaset luonnollisesti pahastuivat kolumnista ja kokivat muun muassa, että Leskelä pitää heitä sairaina. Leskelä puolustautui Twitterissä toteamalla, että kolumnissa sanotaan, että kyse nimenomaan ei ole sairaudesta. Puolustus on ontto. Leskelä myöntää varmasti itsekin, että lukijan on vaikea tehdä yllä olevasta kappaleesta muuta tulkintaa kuin se, että Leskelän mielestä rahan ja omistamisen pakkomielteinen ajattelu ansaitsisi tautiluokituksen. Lisäksi kappaleesta käy selville, että hänen tulkintansa mukaan Rintasten tavoitteessa on kyse juuri tämän tyyppisestä pakkomielteestä.

Leskelän kolumnin syyttävä sormi osoittaa toki ennen kaikkea yhteiskuntaa ja sen arvomaailmaa kohti. Silti on varsin todennäköisestä, että hän arvasi jo tekstiä kirjoittaessaan, että se tulee loukkaamaan yksityishenkilöitä, joita se käsittelee. Hän olisi voinut valita sanansa myös siten, että kritiikki kohdistuisi suoremmin yhteiskuntaan.

Oletan siis, että Leskelä teki valintansa loukata Rintasia tietoisesti. Miksi ihmeessä?

Oma veikkaukseni on, että Leskelä valitsi strategiakseen provokaation, koska arveli, että tämä strategia auttaa häntä tavoitteensa saavuttamisessa. Hyötyjä ja haittoja punnitessaan hän päätyi siihen lopputulemaan, että provokaatiolla saavutettu hyöty on merkittävämpi kuin aiheutetusta pahasta mielestä koitunut haitta.

Kannattiko provokaatio? Eli, saavuttiko Leskelä tavoitteensa? Se riippuu sitä, mitä hän tavoitteli. Näen tässä kaksi mahdollista vaihtoehtoa.

Vaihtoehto 1: Henkilökohtainen hyöty

Ensimmäinen vaihtoehto on kyynisempi. Leskelä saattoi laskea, että provokaatio on hänelle henkilökohtaisesti tuottoisa strategia. Tähän viittaa hänen Twitter-ilakointinsa siitä, että Rintasten somessa ilmaisema tuohtumus toi kolumnille suuren joukon paheksuvia kävijöitä, ja Leskelän kolumnista saama korvaus perustuu kävijöiden määrään. ”All publicity is good publicity” pitäisi siis tässä tapauksessa paikkansa. Jos Leskelän tähtäimessä oli henkilökohtainen hyöty, kolumnia voi pitää onnistuneena.

Kolumnin sisällön huomioon ottaen tämä vaihtoehto ei kuitenkaan tunnu todennäköiseltä. Eikö oman omaisuuden kartuttaminen muita ihmisiä loukkaamalla olisi ilmenemismuoto juuri siitä pakkomielteestä, jota Leskelä kritisoi?

Oletetaan tässä hyväntahtoisesti, ettei teologimme pyrkinyt ensisijaisesti rikastumaan tai saamaan itselleen lisää näkyvyyttä kohottaakseen henkilökohtaista statustaan. Tästä pääsemme vaihtoehtoon kaksi.

Vaihtoehto 2: Yhteiskunnallinen hyöty

Tulkitsen itse Leskelän kolumnin ytimessä olevan viestin suurin piirtein näin: Jostain syystä yhteiskuntamme on muodostanut sellaiseksi, että rahan ja omistusten haalimista ihannoidaan. Tämä on huono asia, koska se aiheuttaa monia ongelmallisia lieveilmiöitä. Esimerkiksi median olisi siis syytä lopettaa tällainen ihannointi.

Oletetaan, että Leskelän tavoitteena oli edesauttaa yllä kuvattua yhteiskunnallista muutosta. Oliko hänen valitsemansa keino hyvä tapa edistää tätä tavoitetta? En usko. Perustelen seuraavassa miksi.

Muutaman vuoden takainen postaukseni eriarvoisuuskeskustelusta käsitteli vasemmistonuorten provokaatiotempausta: nämä järjestivät ”safarin”, jossa matkustettiin Westendiin katsomaan rikkaita eli ”toisten ahkeruudesta hyötyviä vapaamatkustajia”. Tempauksella vasemmistonuoret saivat paljon huomiota asialleen (eriarvoisuuden näkyväksi tekemiselle) mutta myös suututtivat monia ihmisiä ja mahdollisesti käänsivät joitakuita näistä asiaansa vastaan. Postauksessani esitin, että valittu strategia oli täysin väärä, ja johtaa ainoastaan turhaan polarisaatioon ja poteroitumiseen.

Kävin artikkelin kirjoittamisen jälkeen aiheesta keskustelua tempausta organisoimassa olleen vasemmistoaktivisti Veikka Lahtisen kanssa tämän Facebook-seinällä. Lahtinen oli kanssani täysin eri linjoilla. Hänen argumenttinsa oli, että eriarvoisuuskeskustelun tapauksessa konsensuksen tai vuoropuhelun hakeminen on turhaa, koska konflikti on kuitenkin aina olemassa, ja se on lopulta sovittelematon. Jos eriarvoisuutta todella halutaan vähentää, joidenkin ihmisten asemaa pitää heikentää vastoin näiden tahtoa. Lahtinen ei siis ollut lainkaan huolissaan siitä, että osa ihmisistä suuttui: suuttumuksen ansiosta vasemmistonuorten sanoma levisi laajemmalle, ja mahdollisesti tavoitti sitä kautta suuren joukon sille myötämielisiä tahoja, ehkä jopa sai jotkut heistä aktivoitumaan vasemmistonuorten tavoitteiden edistämiseksi.

Tutkijatohtori ja Poliittinen talous -podcastin ylläpitäjä Timo Harjuniemi kirjoittaa ansiokkaasti siitä, miksi poliittisessa keskustelussa tulisi ”syleillä konflikteja”. Ytimessä on sama ajatus kuin Lahtisella: poliittiset ristiriidat ovat sovittamattomia, eikä konsensukseen ole mahdollista päästä. Politiikka on ideologioiden taistelua, ja provosointi on toimiva tapa tuoda konfliktit näkyväksi ja sitä kautta rakentaa liikettä oman ideologian taakse. Harjuniemi huomauttaa myös, että monet tärkeät yhteiskunnalliset muutokset (kuten vaikkapa orjuuden lakkauttaminen) ovat aluksi syntyneet siitä, että pieni ryhmittymä ei ole pyrkinyt konsensukseen ja vuoropuheluun valtaväestön kanssa, vaan on lähtenyt haastamaan konsensuksen konfliktin kautta.

Harjuniemi tavoittaa analyysissään mielestäni jotain tärkeää. Tällä hetkellä ajattelen, että oma aiempi analyysini vasemmistonuorten toiminnasta oli puutteellinen, koska en tarkastellut tapausta tästä konfliktin ja konsensuksen näkökulmasta.

Leskelän strategian voidaan ajatella muistuttavan vasemmistonuorten strategiaa. On todennäköistä, että somekohu toi hänen kolumnilleen paljon sellaisia lukijoita, jotka olivat samaa mieltä sen ydinajatuksen kanssa. Konsensushakuisempi kolumni, jossa olisi liikuttu yleisellä tasolla, ei olisi näitä lukijoita tavoittanut. Osuiko kolumni siis maaliin?

Mielestäni ei. Näen, että sekä kolumnissa että vasemmistonuorten tempauksessa on edelleen sama perustavanlaatuinen ongelma: molemmat päätyvät henkilöimään kritiikkinsä tiettyihin henkilöihin tai ryhmiin ja rakentamaan näin näistä itselleen viholliskuvan.

Viholliskuvien rakentaminen on yleinen provokaatiokeino. Ajatuksena on tavoittaa kohderyhmä luomalla ”me vastaan muut” -jaottelu. Esimerkiksi mestariprovokaattori Mikko Kärnä toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa: ”Politiikka on tunteiden peliä. Ei väliä jos 98 prosenttia vihaa, kunhan kaksi prosenttia pitää.” Donald Trumpin nousu valtaan selittyy paljolti tämän strategian menestyksekkäällä hyödyntämisellä.

Vasemmistonuoret rakensivat viholliskuvaa Westendissä asuvista rikkaista ”vapaamatkustajista”. Leskelän kolumni puolestaan rakensi Rintasista viholliskuvan, jossa henkilöityi se paha, jota vastaan kolumni pyrki taistelemaan.

Minun on vaikea uskoa, että viholliskuvien rakentaminen olisi kestävä strategia positiivisen yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseen. Viholliskuvien rakentaja saattaa kyllä onnistua saamaan itselleen valtaa, mutta parempaa yhteiskuntaa sillä ei rakenneta, kuten Yhdysvaltojen tapahtumat viimeisten viiden vuoden ajalta osoittavat.

Uskon silti, että konfliktien esiin tuominen ja niistä keskusteleminen on tärkeää paremman yhteiskunnan luomisessa. Huomio kannattaa väkivallattoman vuorovaikutuksen periaatteiden mukaisesti keskittää toiminnan kritisointiin, ei ihmisen tai ryhmän ominaisuuksien.

Entä jos Leskelä olisikin asetellut sanansa vaikkapa näin:

”Jutun mukaan haastatelluille on pitkään ’ollut selvää, että alkuperäinen sadan asunnon tavoite on vain välietappi. Eivät he aio lopettaa sen saavutettuaan’. Kaikki kunnia Rintasille: pariskunnan saavutus on vaatinut paljon päämäärätietoista työtä. On myös hienoa, että he korostavat eettisyyttä toimiessaan vuokranantajina ja ovat esimerkiksi vuokranneet asuntojaan luottotiedottomille. En silti voi olla miettimättä, mitä se kertoo yhteiskunnastamme ja arvomaailmastamme, että maan johtava päivälehti ihannoi Hyvinvointi-osiossaan ihmisiä, jotka kertovat, että edes sadan omistusasunnon omistaminen ei heille riitä.”

Rintaset saattaisivat toki pahastua myös yllä kuvatusta kappaleesta, koska myös siinä esitetään kritiikkiä heidän toimintaansa kohtaan. Uskon silti, että yllä oleva muotoilu avaisi lukijoille paremmin, mitä kolumnisti haluaisi kritisoida, ja pitäisi keskustelun fokuksen oikeassa asiassa. Nyt keskustelu ajautui sivuraiteille, ja ydinsanoma jäi suurimmalta osalta lukijoista hämärän peittoon. Leskelä havaitsikin lopulta muotoilunsa ongelmallisuuden ja päätyi pyytämään kolumniaan anteeksi saatuaan siitä paljon negatiivista palautetta.

Yllä kuvatulla muotoilulla Leskelä olisi toki saanut sanomalleen selvästi vähemmän näkyvyyttä. Silti uskon, että tämä olisi ollut parempi tapa edistää kolumnin tavoitetta. En lopulta usko ”All publicity is good publicity” -ajatteluun. Sen tien mestareita ovat tämän maailman Trumpit. On turha kilpailla heidän kanssaan siinä, kuka laukoo pahimman loukkauksen, sillä he voittavat lopulta siinä pelissä aina.

Entä ne Harjuniemen mainitsemat orjuuden lopettamisen puolesta toimineet aktivistit? Uskon, että he eivät käyttäneet energiaansa todistellakseen, kuinka orjien pitäjät ovat julmia ja mieleltään sairaita rasisteja (vaikka he toki saattoivat näin ajatella ja toisinaan lausua ajatuksensa ääneenkin). Sen sijaan uskon, että he toistivat kerta toisensa jälkeen, mistä syistä orjien pitäminen on yksiselitteisesti väärin, ja vaativat sen kieltämistä. Ero voi tuntua pieneltä, mutta itse uskon että sillä on ratkaiseva merkitys tulosten kannalta.

Näkyvyyden saavuttaminen provokaatiolla on sekin nähdäkseni mahdollista tehdä ilman viholliskuvan rakentamista. Hyvä esimerkki tästä on Elokapinan Mannerheimintien valtaus. Elokapinan kritiikki ei kohdistunut keneenkään yksittäiseen henkilöön tai ryhmään, ja liike korosti erikseen, etteivät esimerkiksi yksityisautoilijat ole mitenkään erityisesti sen tähtämisessä. Kritiikkiä tuli toki silti, mutta elokapinalaiset ottivat sen vastaan ystävällisesti ja asiallisesti. Elokapina järjestää vuosittain valtavan määrän tapahtumia, ja Mannerheimintien mielenosoitus oli vain pieni murto-osa tästä toiminnasta. Tämä yksittäinen tempaus toi kuitenkin liikkeelle enemmän näkyvyyttä ja uusia jäseniä kuin kaikki sen muu toiminta yhteensä. Tämän ansiosta se pystyy kasvattamaan toimintaansa ja vaikutustaan entisestään.

Elokapina onnistui mielestäni siinä, missä vasemmistonuoret ja Mikko Leskelä epäonnistuivat. Uskon, että tässä piilee opetus jokaiselle, joka tavoittelee toiminnallaan positiivista yhteiskunnallista muutosta. Konfliktien nostaminen pöydälle on tärkeää, ja toisinaan provokaatio voi olla siihen hyvä keino. Kaikki tämä on kuitenkin mahdollista ilman, että tekee tietystä henkilöstä tai ryhmästä vihollisiaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s