Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksen uutistuottaja Tuomas Niskakangas kirjoitti kolumnissaan, että työttömien ”kiusaaminen” parantaa työnteon kannustavuutta, ja voi siten pelastaa hyvinvointivaltion. Hän arvelee, että todennäköinen vaihtoehto kiusaamiselle on tukien leikkaaminen, joten kiusaaminen on parempi vaihtoehto.
Niskakankaan tarkoitus on hyvä: hyvinvointivaltion pelastaminen ja lopulta myös työttömien itsensä auttaminen. Lausuntoon kuitenkin kiteytyy erinomaisesti se, kuinka vahvasti taloustieteilijöiden aikanaan kehittämä homo economicus, eli ajatus ihmisestä rationaalisena toimijana, edelleen vaikuttaa monien asenteisiin. Tämän ajatuksen mukaan ihmisten toimintaa voi ohjailla suoraan näiden taloudellisia kannustimia muuttamalla, koska nämä tekevät aina itselleen rationaalisimpia valintoja. Kuulostaa järkevältä, eikö?
Nykyisin jokainen taloustieteilijä kuitenkin tietää, että homo economicus ei toimi sellaisenaan, sillä ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavat kannustinten lisäksi myös lukuisat muut tekijät. Siksi ei olekaan yllättävää, että aktiivimalli ei ole aktivoinut ihmisiä hakemaan töitä, vaan lähinnä toiminut tukien leikkurina ja ajanut työttömiä toimeentulotuen piiriin.
Mielestäni oleellisin aktiivimalliin liittyvä kysymys ei kuitenkaan ole se, saadaanko sillä aikaan halutut vaikutukset vaan se, millaisia haittoja se aiheuttaa.
TE-toimistojen, sosiaalitoimistojen ja Kelan brändi työttömien tai muuten heikommassa asemassa olevien silmissä on surkea, koska näillä tahoilla on kaksoisrooli: toisaalta niiltä saa apua, toisaalta taas ne myös vahtivat ihmisten toimintaa ja velvoittavat näitä erinäisiin toimenpiteisiin uhkaamalla rahahanojen katkaisulla.
Uskon, että tämä kaksoisrooli on monien ongelmien ytimessä. Heikoimmassa asemassa olevat ihmiset tarvitsevat usein apua niin työnsaannin kuin muidenkin elämäänsä liittyvien asioiden kanssa, mutta jotta apua haluaisi ottaa vastaan, pitäisi voida luottaa avun tarjoajaan. Kuten Vasemmistoliiton Li Andersson kirjoittaa vastineessaan Niskakankaalle, kiusaaminen ja vahtiminen murentavat ihmisten luottamusta avuntarjoajiin ja sitä kautta koko hyvinvointivaltioon.
Työkkärille ylhäältä asetetut mittarit kannustavat sen työntekijöitä siivoamaan työllisyystilastoja tempputyöllistämällä työttömiä keinoin, joista eivät hyödy työntekijät ja työnantajat. Tämän toiminnan myötä sen brändi laskee jatkuvasti myös työnantajien silmissä. Oma yritykseni avasi juuri useita työpaikkoja avoimeen hakuun, mutta emme ilmoittaneet näistä TE-toimistojen verkkopalvelussa. Syy oli huoli hakemusten laadusta. Todennäköisesti olisimme saaneet tulvan hakemuksia ihmisiltä, joita ei kiinnosta itse työ, vaan ainoasaan työnhakuvelvoitteen täyttäminen.
Uskon, että tämä kehitys johtaa lopulta työllisyyden vähenemiseen. Suuri joukko ihmisiä menettää kiusaamisen takia uskonsa yhteiskuntaan ja katkeroituu. Työnantajan näkökulmasta näin ajattelevien ihmisten palkkaaminen ei ole houkuttelevaa. Ja koska työnantajat pelkäävät tätä ilmiötä, he jättävät palkkaamatta nekin työkkärin kautta tulevat hakijat, jotka eivät vielä ole katkeroituneet. Työkkäri puolestaan on pullollaan ammatti-ihmisiä, jotka osaisivat auttaa ihmisiä löytämään vahvuutensa ja hakeutumaan juuri heille sopivaan koulutukseen tai työpaikkaan, mutta ihmiset jotka tätä apua tarvitsevat eivät sitä hae, koska he eivät luota työkkäriin.
Entä jos TE-toimistojen ainoa tehtävä olisikin auttaa ihmisiä? Entä jos kaikki näiden tarjoama apu olisi täysin vapaaehtoista, eikä sen vastaanottamatta jättämisestä seuraisi sanktioita? Kuinka motivoivaa se olisikaan kaikille osapuolille! Työkkärin työntekijöille, joilla on aito sisäinen motivaatio auttaa ihmisiä. Työnantajille, jotka tietäisivät, että jokainen työkkärin kautta tuleva työnhakija on hakupuuhissa vapaaehtoisesti, eli siis haluaa oikeasti paikan. Ja tietysti työnhakijoille itselleen. He tietäisivät, että meillä on olemassa toimija, jonka ainoa tehtävä on auttaa heitä, ja avun vastaanottaminen on täysin vapaaehtoista, eikä siitä kieltäytymisestä seuraa sanktioita.
Tuntuu päivänselvältä, että yllä mainittu tilanne johtaisi työllisyyden paranemiseen – ilman, että yhtäkään osapuolta kiusataan tai pakotetaan. Samalla se palauttaisi ihmisten uskon yhteiskuntaan ja hyvinvointivaltioon.
Vastaava ilmiö on jo nähty työelämässä. Harva moderni johtaja uskoo enää siihen, että työntekijöistä saa parempia tuloksia kiusaamalla ja pakottamalla. Nykytutkimus osoittaa myös yhä useammin, että henkilökohtaiset bonukset ja vastaavat taloudelliset kannustimet eivät paranna työn tuloksia. Sen sijaan kaikki puhuvat nykyisin sisäisen motivaation merkityksestä ja siitä, että parhaat tulokset syntyy, kun työntekijöille antaa riittävästi vapautta ja vastuuta. Jos uskomme näihin asioihin työelämässä, miksi suljemme silmämme niiltä, kun kyse on työttömistä?
Miten sitten toimia käytännössä, jos tätä haluttaisiin kokeilla? Miten työkkäristä, sossusta ja Kelasta sitten tehdään tahoja, joiden ainoa tehtävä on ihmisten auttaminen?
Keinoja on varmasti erilaisia, mutta itse uskon, että perusturvan vastikkeettomuus (eli perustulo tai vastaavat mallit) olisi todennäköisesti keskeisessä roolissa. Ihmettelen usein, kuinka moni perustulon vastustaja vetoaa siihen, että vastikkeeton raha vähentää työllisyyttä. Rahaa saa jo nyt ottamatta vastaan töitä, jos niin todella haluaa, joten perustulo poistaisi lähinnä kikkailun tarpeen. Itse uskon, että useampi ihminen jää käytännössä työvoiman ulkopuolelle Anderssonin mainitseman katkeroitumisen takia. Ehkä vastikkeettoman rahan tarjoaminen olisikin paras tapa saada ihmiset töihin?
Oranssi utopia 