Luin tänään Helsingin Sanomista Elina Lepomäen haastattelun, ja olin käytännössä kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan. Perustili on todella kiinnostava avaus, josta toivoisin laajempaa keskustelua (haluaisin nähdä jossain esimerkiksi kunnollisen vertailun sen ja Vihreiden perustulomallin välillä). On myös hienoa, että Lepomäki uskaltaa hallituspuolueen kansanedustajana esittää tiukkaa kritiikkiä hallituksen typerälle ”työttömille keppiä” -politiikalle.
Artikkelin lopussa on osio, jossa voi testata vaalikonekysymysten avulla, onko itse samaa mieltä kuin Elina Lepomäki. Vastaukset auttoivat minua ymmärtämään, mistä Lepomäen maine kovana oikeistolaisena (jota hän itse artikkelissa hämmästelee) johtuu. Olin lähes kaikesta hänen kanssaan eri mieltä. Lepomäen mielestä esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle, talouskasvu tulee asettaa ympäristöasioiden edelle jos nämä kaksi ovat ristiriidassa, ja niin edelleen.
Jäin miettimään erityisesti tuota ”koti, uskonto ja isänmaa” -kysymystä. Miksi olen itse sitä mieltä, että nämä kolme eivät muodosta hyvää arvopohjaa politiikalle? Pohdinnasta tuli niin pitkä, että siitä syntyi inspiraatio perustaa tämä blogi. Käydäänpä siis nämä kolme konservatiivisen politiikan kulmakiveä läpi yksi kerrallaan.
Koti
Oma koti on minulle itselleni erittäin tärkeä paikka, jossa vietän paljon aikaa. Mutta mitä tarkoittaa koti ”politiikan arvopohjan perustana”? Varmasti eri asioita eri ihmisille. Jollekulle se saattaisi tarkoittaa vaikkapa lapsiperheiden aseman parantamista, mikä kuulostaa kannatettavalta. Silti oma mielleyhtymäni on, että moni yhdistää sen ydinperheen ylivertaisuuteen. Tällainen ajattelu puolestaan tuntuu nykyaikaisessa yhteiskunnassa ongelmalliselta.
Ydinperheissä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta sitä ei ole syytä nostaa ihanteeksi muiden yläpuolelle. Nykypäivänä meillä on lapsia joilla on kaksi kotia, sinkkuja jotka asuvat kimppakämpässä, sateenkaariperheitä sekä nomadeja jotka matkustavat maailmalla vailla vakituista osoitetta. Mikään näistä ei ole millään tavalla ydinperhettä huonompi tapa elää.
Toinen mielleyhtymä liittyy oman kodin omistamiseen. Tehdään siis esimerkiksi politiikkaa, joka suosii omistusasujia. Tätäkään en voi kannattaa, sillä se suosii yhteiskunnan hyväosaisia. Vaikka asun itse omistusasunnossa, kannatan ehdottomasti esimerkiksi asuntolainojen verovähennysoikeuden poistoa.
Lepomäki saattaisi toki vastata tähän, että hän ei liitä ”kotia” ydinperheeseen eikä omistusasumiseen. Mutta mihin hän sen siinä tapauksessa liittää? Jotta se muodostaisi hyvän perustan politiikan arvopohjalle, siihen pitää liittyä jokin arvo, jota toiset pitävät enemmän ja toiset vähemmän tärkeänä. Jos ydinperheen ja omistusasumisen ihannointi jätetään laskuista, on vaikea keksiä muuta vastaavaa teemaa, joka yhdistäisi suurta joukkoa kansasta.
Uskonto
Uskonto tuo monen ihmisen elämään valtavasti hyvää. Joillekuille se saattaa jopa luoda koko elämän tarkoituksen perustan. Uskon menettäminen olisi heille valtava henkilökohtainen katastrofi. En missään tapauksessa halua, että ihmiset luopuisivat sankoin joukoin uskostaan.
Oma näkemykseni on kuitenkin, että uskonto on ennen kaikkea henkilökohtainen asia, sillä ei ole mitään tapaa, jolla yhtä uskontoa voitaisiin todistaa enemmän paikkansapitäväksi kuin muita. Kenenkään ei siis ole syytä esimerkiksi vaatia jotakuta toista luopumaan uskostaan.
Tämän vuoksi uskonto poliittisen arvopohjan perusteena aiheuttaa ongelmia, sillä politiikka on nimenomaan yhteisten asioiden hoitoa. Uskontoihin liittyvät ongelmat perustuvat nähdäkseni nimenomaan siihen, että uskonnoista aletaan johtaa ohjeita siihen, miten ihmisten tulisi elää. Nämä ohjeet ovat aina ristiriidassa eri uskontojen välillä, mistä seuraa konflikteja. Täydellistä yksimielisyyttä kahden uskovan välillä on mahdotonta saavuttaa, sillä kummankaan ei voida osoittaa olevan objektiivisesti oikeassa tai väärässä.
Yhdysvalloissa merkittävä tekijä Donald Trumpin nousussa presidentiksi oli suuri joukko konservatiivisia kristittyjä äänestäjiä, jotka eivät voisi uskontonsa takia kuvitella äänestävänsä presidentiksi aborttioikeuden kannattajaa. Lähi-idässä eniten konflikteja aiheuttavat maat, joiden politiikka nojaa vahvasti uskonnon oppeihin, oli kyseessä sitten islam tai juutalaisuus. Suomessa kristillisdemokraatit tekevät tunkkaisen konservatiivista politiikkaa.
Itse uskon, että politiikka toimii paremmin, jos arvomaailmaa ei johdeta uskonnosta. Sen sijaan kannattaa keskittyä mieluummin miettimään mahdollisimman objektiivisesti, millaiset arvot olisivat parhaita kaikkien ihmisten sekä ympäristön hyvinvoinnin maksimoimiseksi, käyttäen apuna tieteellisten tutkimustulosten pohjalta tehtyjä johtopäätöksiä. Jälkimmäisellä tavallakin tehdään varmasti paljon virheitä ja vääriä päätöksiä, koska tiede erehtyy usein, mutta ainakin pelisäännöt ovat selkeämmät sen suhteen, millä perusteella voidaan saavuttaa yksimielisyys suurenkin ihmisjoukon kesken. Lisäksi kaikkien osapuolten on helpompi myöntää olleensa väärässä uutta tietoa saadessaan, jolloin ei juututa poteroihin, vaan mahdollistetaan positiivinen kehitys.
Isänmaa
Olen ylpeä suomalaisuudestani. Rakastan kotimaatani enkä usko ikinä muuttavani täältä pois. Lähden torille juhlimaan, kun Leijonat voittavat kultaa. Silti olen sitä mieltä, että ”isänmaa” ei ole hyvä perusta politiikan arvopohjalle.
Koen olevani erittäin etuoikeutettu ja onnekas, koska olen sattunut syntymään Suomeen. Monella mittarilla Suomi on maailman paras maa elää, tai ainakin parhaiden joukossa. Sen takia minusta olisikin valtavan epäoikeudenmukaista, jos politiikkamme perustuisi ensi sijassa suomalaisten etujen ajamiseen muiden maiden kansalaisten kustannuksella. Käytännössä se tuntuisi vähän samalta kuin varakkaiden etujen ajaminen köyhien etujen kustannuksella.
Kaikilla Suomessa ei tietenkään mene hyvin, ja omien kansalaistemme ongelmiin on tärkeää puuttua. Mutta samaan aikaan meidän pitää suhteellisen varakkaana yhteiskuntana auttaa parhaamme mukaan niitä, jotka ovat saaneet huonommat kortit.
Politiikka ei ole nollasummapeliä. Monessa tapauksessa sama asia joka on hyvä Suomelle on hyvä myös muille (esimerkiksi vaikkapa monet EU:n päätökset). Luonnollisesti meidän ei ole myöskään syytä olla sinisilmäisiä: jos jokin toinen maa päättää tehdä politiikkaa, joka pyrkii ajamaan kyseisen maan etua Suomen kustannuksella, meidän ei ole syytä sallia tätä. Mutta silti suomalaisen ulkopolitiikan johtavan ajatuksen pitää perustua globaalin hyvinvoinnin maksimointiin silloinkin, kun se on tavoitteena ristiriidassa Suomen kansalaisten hyvinvoinnin maksimoinnin kanssa.
Oranssi utopia 